Vuonna 1945 Väylänpäässä rakennettu navetta on toiminut myös heinälatona. Kaksi vuotta sitten se purettiin ja kasattiin uudestaan pihapiiriin muistuttamaan vanhasta rakennusperinteestä.

Kaikkea vanhaa ei tarvitse hävittää ja hankkia uutta tilalle. Tätä mieltä on Keminmaassa asuva Alpo Rundgren, joka viettää paljon ajastaan vanhassa kotipaikassaan Väylänpäässä. Hän sai viime kesänä päätökseen projektin, jossa hän rakensi isänsä evakkoajan jälkeen rakentaman hirsinavetan uudestaan.
– Kun tulimme evakosta, piti hevoselle ja lehmille tehdä suoja. Niinpä isä rakensi niille tuon tilapäiseksi navetaksi, Rundgren kertoo.
Rundgren muistaa evakosta paluun ja kovaa ja raskasta työtä vaatineen rakentamisen. Hän itse oli tuohon aikaan viisi–kuusivuotias ja pyöri rakennusmailla apuna siinä missä pystyi.
Tekemistä pihassa riitti, sillä evakosta palannut perhe asui polttamisesta selvinneessä saunassa, jonka seinät Alpon isä Jonne Rundgren pahvitti, jotta lämpö pysyisi sisällä eivätkä nokiset seinät sotkisi heitä. Saatuaan tehdyksi eläimille suojan, he alkoivat rakentaa oikeaa navettaa, jossa perhe asui sen aikaa, että miehet saivat vielä talon rakennettua.
– Rakentaminen oli kovaa työtä, kun ei ollut mitään koneita. Betonitiiletkin tehtiin itse, oli vasittu tiilentekomuotti. Ja se seos onnistui aina hyvin, ei ole vieläkään rapaantunut. Talkoilla tehtiin kaikki, miehet meni sinne, missä niitä tarvittiin, Rundgren muistelee.

Tilapäiseksi navetaksi tehty rakennus päätyi lopulta heinäpellon laidalle ladoksi, sillä kotitalon valmistuttua perhe muutti sinne ja eläimet saatiin väliaikaisesta navetasta oikeaan navettaan. Lato ehti olla pellolla, noin 300 metrin päässä pihapiiristä, useita vuosikymmeniä.
Rundgren kasvoi aikuiseksi ja meni naimisiin Ylitorniolta kotoisin olevan vaimonsa Railin kanssa, ja perhe muutti Keminmaahan. Sähkömiehenä työskennellyt Rundgren sai vanhan kotipaikkansa itselleen vuonna 2000, jolloin hän alkoi kunnostaa jo metsittynyttä pihapiiriä. Ladon siirtämistä takaisin pihapiiriin hän mietti muutaman vuoden, ennen kuin ryhtyi töihin.
Hän aloitti urakan merkitsemällä hirret, jonka jälkeen hän purki ladon ja siirsi hirret uuteen paikkaan. Kuivateltuaan hirsiä pari vuotta hän teki päätöksen viedä projekti loppuun asti.
Vuosikymmenten saatossa kosteus oli tuhonnut osia hirsistä, mutta suurin osa oli yhä hyvässä kunnossa. Yhdessä nurkassa kasvoi koivu, joka oli lahottanut nurkan kokonaan. Näissä tapauksissa Rundgren korvasi lahonneet hirret uusilla. Joissakin kohdissa vähempikin pala hirttä riitti, joten hän otti lahot kohdat pois ja jatkoi tarvittavan määrän uudella hirrellä.
– Minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta hirsirakentamisesta kuin se, minkä näin isäni tekevän. Siinä samalla opin, eihän se mahdottoman vaikeaa ole. Opin siinä ohessa käsittelemään hirsiä ja tekemään salvoksia eli nurkkaliitoksia, Rundgren kertoo.

Rundgren aloitti urakkansa kesällä 2008 ja lato valmistui viime kesänä, enää ovet puuttuvat. Vaikka itse purkaminen ja kasaaminen sujuivat ongelmitta, ehti matkalla tulla yllätyksiä.
– Mulla oli rakennushommat jo hyvällä mallilla, kun tuli mies ja kysyi, onko mulla rakennuslupaa. Se oli hullua hommaa, luulin ettei lupaa tarvita, koska minähän vain siirsin rakennusta. Minusta se oli outoa, koska sehän oli jo ollut pystyssä tässä pihalla. Luvasta piti maksaa 200 euroa ja rakennus piti lisätä asemakaavaan. Mies kysyi, että mitä tässä ladossa säilytetään, niin sanoin, että vaikka muistoja, Rundgren naurahtaa.
Onneksi hän kuuli luvasta vasta rakentamisen olevan jo käynnissä. Muutoin hän ei olisi alkanut ollenkaan siirtää ja kunnostaa isänsä tekemää navettaa. Lato seisoo nyt avaran pihapiirin peräosassa.
– Naapurit on käyneet kehumassa latoa, mutta sitä ne ovat sanoneet, että miksi se piti tuonne katveeseen siirtää, että olisin vain rakentanut sen tuohon etualalle, Rundgren kertoo.
Hän on tyytyväinen päätökseensä kunnostaa isänsä aikanaan rakentama navetta. Vaikkei ladolla olekaan juuri tarpeellista käyttöä, on ajatus sen takana käyttötarkoitusta tärkeämpi.
– Kaikkea vanhaa ei kannata hävittää ja rakentaa uusia tilalle, vaan vanhat rakennukset voisi kunnostaa. Niiden eteen on aikanaan tehty paljon työtä. Se on sitä mennyttä aikaa ja niissä rakennuksissa on paljon tunnearvoa, Rundgren miettii.
Hän sanoo muistavansa elävästi, kuinka hän pikkupoikana oli navetassa hoitamassa hevosta ja hänen äitinsä lypsi lehmiä. Hirsissä voi vieläkin nähdä ne kohdat, joissa eläimet ovat olleet kiinni.
– Tästä on elävät muistot, Rungren sanoo.

mk